Kaikkien epäonnistumistemme keskellä me lohduttaudumme sillä, että kuulumme ihmiskuntaan; vaikka itse sorrumme, se kestää. Siinä me olemme väärässä. Ihmiskunta on yhtä kykenevä kompastumaan olemassaolossaan, olemaan liian heikko voittamaan vastaankäymisensä kuin sen yksittäinen osanen. Ihmiskunta, kuten yksilökin, voi vain antaa periksi.

Kaikki yksilön heikkoudet ovat ihmiskunnassa korostettuina.

Ei ole elämän ja kuoleman kysymyksiä, mysteeriä. On vain elämän kysymys, ja elämä on kaikki ja sen ulkopuolella ei ole mitään. Aivan kuin maailmankaikkeus on suljettu kokonaisuus, tyhjyydestä syntynyt ja tyhjyydeksi muuttuva, elämä alkaa olemattomuudesta ja päättyy olemattomuuteen. Kuolema on tapahtuma, jolloin oma yksityinen maailmankaikkeutemme, elämämme, päättyy - tapahtuma, joka mitätöi kaikki sitä ennen tulleet. Omega joka syö alfan ja katoaa.

Ajatus siitä, että maailma jää jälkeemme, että muistomme säilyy tai tekomme tulevat omaamaan vaikutuksen tuleviin sukupolviin on lohduttava ajatus - ja harha. Kaikki mitä olimme ja teimme kuolee kanssamme, koko maailmankaikkeutemme kuolee kanssamme, koska me olemme maailmankaikkeutemme. Valtio, jonka puolesta luulet kaatuvasi, kuolee viimeisen sydämensykkeesi myötä.

Meidän elämämme on yritys harhauttaa itseämme pohtimasta omaa kuolemaamme, tunnustamasta että olemassaolomme on lyhyt, hauras ja merkityksetön. Vain ajatuksissamme se omaa merkityksen, ja kun ajatuksemme ovat menneet tyhjyyteen, josta ne ilmestyivät, ei ole mitään eikä ole koskaan ollut mitään.

16.11.2018