Neuvostoliiton aikaisia venäläisiä oppositiokirjailijoita lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että heitä ei niinkään haitannut diktatuuri, kuin se, että he itse eivät olleet diktaattoreita tai ainakin omaa väriään tunnustavan diktaattorin uskottuja miehiä, harmaita eminenssejä.

Tämä pätee kaikkiin venäläisiin kirjailijoihin jossakin määrin; tuo diktaattoreille ominainen halu järjestää asiat uudelleen ja hallita kaikkea tuntuu dominoivan heidän persooniaan.

Venäläinen oppositiokirjailija ajoi silloin kyllä aina yksilön asiaa - nimittäin itsensä. Kaikesta tuli henkilökohtaista.

Kirjailijalle kaikki kulki hänen itsensä kautta. Massojen vastustusta? Enemmänkin stalinilaista henkilökulttia. Kaikki kulki ja vääristyi hänen kauttaan, kaikessa oli kyse hänestä. Kun hän oli vangittuna, itse Venäjä oli vangittuna ja kun hän lähti tai joutui maanpakoon, itse Venäjä ja venäläinen kulttuuri tulivat hänen mukanaan maanpakoon.

En voi välttyä vaikutelmalta, että nämä venäläiset oppositiokirjailijat tuolloin kirjoittaessaan tuntivat seisovansa Kremlin luona ottamassa vastaan sotilasparaatia. Se oli heidän henkinen kontekstinsa. Ehkäpä se on jopa yleinen venäläinen henkinen konteksti.

Mitä tulee Venäjän nykyiseen kirjalliseen oppositioon, henkinen fragmentoituminen ja nihilismi tuntuvat olevan paljon yleisempää. Kun ei ole suurta aatetta, vaan matalaa mieltä vastustettavana, niin vastarinnasta tuntuu puuttuvan eeppisyys.

Ehkäpä venäläinen kirjailija tarvitsee ennen kaikkea selkeyttä siinä, mitä vastaan seisoo; putinilainen kuravesilätäkkö, vaikka siinä verta onkin, ei saa häntä havahtumaan samassa määrin kuin Neuvostoliitto tai tsaarin Venäjä.

Tämän takia ikuisuuskysymys "venäläisyydestä" ja "Venäjän asemasta idän ja lännen välissä" ovat tulleet taas esiin ruodittaviksi, niin kuin niitä ei olisi 1800-luvun lopusta vallankumouksiin asti käyty läpi perusteellisuudella, jonka olisi toivonut riittävän vieläkin. Vastaukset kun eivät muutu, eikä niistä saada yhteistä perustaa oppositiolle.

Itse ajattelen, että venäläinen mielellään ajattelee seisovansa toinen jalka idässä ja toinen lännessä; siitä tulee selitys, jonka voi aina huoletta heittää pöytään, kun Venäjän ongelmista keskusteltaessa ei mitään muuta tule enää mieleen selitykseksi tai puolustukseksi.

Klisee, että Venäjä on aina jakautunut kahteen puoliskoon, mistä kaikki ongelmat sitten aivan kuin itsestään juontuvat. Syyntakeettomuuden julistus.

On tässä idän ja lännen jakamassa venäläisyydessä tietty annos itsesääliä ja masokismia, mikä tosin on kaiken kansallisuusatteen osanen. Tuntemus jakautuneisuudesta, kun tavoitteena on jakautumaton yhtenäisyys.

08.07.2015