Useimmilla kirjailijoilla on vain muutama aihe, joita he pyörittävät yhä uudestaan: Lähes aina keskiluokkaisuus - oman lähtökohdan ja kohdeyleisön vuoksi - ja siihen liittyvät sosiaalis-taloudelliset pyrkimykset ja niiden (epä)onnistuminen ja miespuolisilla kirjailijoilla tähän nivoutuneena "miehenä oleminen" ja naispuolisilla "naiseus (ja ura)". Yleensä kirjailijan omaan henkilöhistoriaan liittyen on myös jokin "oma aihe", joka nousee yhä uudestaan esiin - esimerkiksi vanhemman alkoholismi.

Katsokaamme Yhdysvaltain kirjallisuutta: Jos tiedät kirjailijan etnis-uskonnollisen taustan, niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niin tiedät myös hänen tuotantonsa läpäisevät aiheet. Yhdysvallat on kirjallisten ghettojen maa ja salaattikulhosta ei ole kuultukaan.

Toisaalta, kritiikki heitä kohtaan, jotka pyrkivät kuvaamaan ihmisiä, jotka eivät muistuta omaa peilikuvaa, on Yhdysvalloissa usein tavannut olla ankaraa; jo yrityksessä on yhä tiettyä syntisyyttä yhdysvaltalaisten näkökulmasta - ihonväri ja uskonto aukeavat yhä railoina, ja toisinaan sen ymmärtääkin, koska nämä yhdysvaltalaisten yritykset tapaavat olla hirvittävän naiiveja ja myötähäpeää herättäviä.

Mutta eikö tuo toisaalta päde koko maahan? Ihmiskunnan jäsenenä on usein pakko hävetä sitä, että yhdysvaltalaiset luetaan osaksi ihmiskuntaa, ja toisaalta kun he pyrkivät itse olemaan "myötätuntoisia" ja "ymmärtäväisiä" (runsaan siirapin kera, joskin välillä hampaat irvessä) oikein tarkoituksella, projektiluontoisesti, niin hyvin nopeasti haluaa pyytää heitä lopettamaan, itsensä, oman itsekunnioituksensa ja kaikkien muiden edun nimissä.

19.11.2015